tiistai 30. tammikuuta 2018

Huomenna on keskeytys

Huomenna sitä mennään. Sain tänään soiton sairaalalta ja pyynnön tulla jo huomiseksi. En vielä osaa pelätä, koska en oikein tiedä mitä pelkäisi eniten. En ole ikinä synnyttänyt mitään, en täysiaikaista enkä tämmöistä vajaa-aikaista. Minulla ei ole kerta kaikkiaan mitään käsitystä siitä, mitä tarkoittaa supistus.

Maanantaina tavattu lääkäri oli ystävällinen ja ymmärtäväinen. Jotenkin ihminen aivan oikeassa paikassa, juuri siinä ja sillä hetkellä. Kyselin varmasti kummallisia ja itkin ja nauroin vuorotellen. Valviran lappusissa kyseltiin epäolennaisia ja minä vastasin. Kysyin perinnöllisyydestä ja kerroin pelosta. Puhuin stressitason vaikutuksesta lapseen tulevissa raskauksissa ja syyllisyydestä, joka on istutettu minuun äitiyden myötä syvälle. Äitiyttä ei ole ilman valtavaa syyllisyyden taakkaa, joka painaa ja puristaa ja muistuttaa olemassaolostaan. Ja millainen äiti on äiti, joka antaa lapsensa pois? Se on väsynyt, uupunut, surullinen äiti. Äiti, joka ei koskaan saa tuntea lapsensa painoa käsivarsillaan. Eikä ehdi nähdä ensimmäistä hymyä, ensiaskeleita tai kuulla ensimmäisiä sanoja. Se on sellainen äiti, mitä yhteiskunta ei sano äidiksi.

Synnyttäisin vaikka kaksikymmentä kertaa peräkkäin täysiaikaisen vauvan, jonka voisin pitää, kuin tämän yhden kerran parisataagrammaisen, jota en saa pitää.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Lapsivesipunktion tulokset ja tyhjyys

Lääkäri soitti ja kysyi haluaisinko tulla kuulemaan tulokset sairaalalle, vai käydäänkö keskustelu puhelimessa. Koska olin valmistautunut totuuteen jo varsin hyvin, olin valmis kuulemaan tulokset sillä hetkellä ja siinä, puhelimessa. 21-trisomia. Down. Lapsivesipunktion jälkeen olen jälleen alkanut miettiä, miten tämä sattui juuri meille. Iän puolesta riskilukumme on varsin pieni ja tällainen sattuma tuntuu uskomattomalta. En voi olla ajattelematta, olisiko joku asia voinut kuitenkin vaikuttaa kromosomien jakautumiseen sukusolussa. Joku pienen pieni hivenainepuutos ruokavaliossa? Stressi (jota kieltämättä juuri syksyllä oli paljon)? On niin vaikea luottaa sattumaan, kun riski oli niin pieni.

Maanantaina pitää kirjoitella lupahakemuksia Valviralle ja sieltä odotellaan tulosta varmaan muutamia päiviä. Hyvällä tuurilla keskeytys on jo loppuviikosta. Kummallista kyllä, keskeytys ei ajatuksena ei tunnu enää niin kamalalta. Tai siis kamalaa se on ja sen tiedän, mutta tämä prosessi kokonaisuudessaan on varmasti ollut tuhat kertaa kamalampi. Romahtaminen kun NIPT-verikokeen tulokset tulivat ja sitä seuraavat viikot ahdistuksen, pelon, epätoivon ja epäuskon kanssa. Tuntuu että mennyt kuukausi on jo turruttanut minut. Hetkittäin tuntuu niin suurta tyhjyyden tunnetta, etten saa mistään tunteista kiinni. Toisinaan itken, vaikka en tunnekaan mitään.

Vaikea edes miettiä, mihin olen joutumassa.

torstai 25. tammikuuta 2018

Mieli on rikki

Pienet vauvat, kuvat pienistä vauvoista, uutisjuttu pienistä vauvoista, mitä tahansa pienistä vauvoista. Kantokopat, tutit, bodyt. Katson ihmisiä vauvojen kanssa, kaduilla ja kuvissa. Kaupan kassoilla ja apteekissa. Jokainen vastaan tullut vauva on muistutus siitä, mitä itse en saa kokea.

Äitiyttä. Vauvan ihoa omaa ihoa vasten. Ensimmäisiä hymyjä ja pieniä punaisia poskia.

Ja edelleen odottelen lapsivesipunktion tuloksia, jotta saisin asioita eteenpäin. Raskaana oleminenkin on yllättävän raskasta, sen pienen ihmisalun synnyttäminen varmasti vielä raskauttakin raskaampaa. Yllättävää kyllä, mieli on kuitenkin pysynyt yllättävän tyynenä. En ole enää itkenyt päivittäin, eikä jokainen vastaan tullut lapsi enää herätä ahdistusta, pelkoa, surua ja pettymystä. Olen uskaltanut haaveilla entistä enemmän ja pelätä entistä vähemmän. 

Minä olen vahva kaikessa heikkoudessani.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Lapsivesipunktio sattuu

Istun ja odotan aulassa. Kun työntekijä kysyy mihin toimenpiteeseen olen tulossa, sitä seuraa kysymys että jännittääkö. Ei jännitä. Luotan sen verran paljon NIPT:n tulokseen, etten edes jaksa ajatella sitä marginaalisen pientä väärän positiivisen mahdollisuutta. Ehkä en osannut pelätä kromosomipoikkeavuuttakaan, sillä se näyttäytyi tilastojen valossa varsin pieneltä mahdollisuudelta.

Ehkä tilastoihin on niin helppo takertua. Epätodennäköinen sattuu omalle kohdalle epätodennäköisesti. No shit Sherlock!

Lueskelin etukäteen lapsivesipunktion ottamisesta enkä osannut erinäisten foorumikirjoitusten valossa pelätä itse toimenpidettä. "Ei satu, pieni epämukava tunne vain!" Mutta kun se oli oikeastaan kaikkea muuta. Se sattui. Paljon. Ei vielä se pistäminen, mutta sen lapsiveden imeminen putkiloon. Tuntui kuin joku olisi repinyt kohtuani kaksin käsin irti.

Samalla mietin, että olen ansainnut kaiken kivun. Tää on mun päätös. Eikä mikään fyysinen kipu tunnu yhtä pahalta kuin se kipu, minkä suru tuottaa. Surun tunnetta en edelleenkään osaa pukea sanoiksi. Suru tuntuu pohjattomalta kaivolta, joiden seinämissä äänet kimpoilevat ja lopulta katoavat. Ja silti se tuntuu ihan eriltä.

lauantai 20. tammikuuta 2018

Vauvakuume – kun edellinen vauva vielä köllöttelee mahassa

Mulla on vauvakuume.

Olen miettinyt, kuinka paljon vaikutusta on sillä, että kehossani riehuu raskaushormoneja, jotka valmistavat minua äitiyteen. Tietoisuus jo tietää, ettei minusta äitiä tällä erää tule. Samaan aikaan kun keho valmistautuu tuottamaan maitoa ja kiintymään pieneen lapseen, mieli tiedostaa luopumisen. Siitä asti kun lääkäriltä tuli soitto NIPT-tuloksista, en ole osannut edes ajatella olevani raskaana. En ole laskenut viikkoja enkä miettinyt, kuinka monta senttimetriä pieni on tänään.

Syli tuntuu tyhjältä. Ikään kuin se odottaisi pientä, jonka voisi painaa rintaa vasten. Nenä odottaa pienen vauvan tuoksua ja sormet pehmeän ihon koskettamista. Korvat odottavat pienen pientä tuhinaa.

Minulle oli luvattu jo kaikki se.

Elämämme jatkuu miehen kanssa etäsuhteessa vielä kesään saakka, jonka jälkeen asumme jälleen samassa osoitteessa. Mieli ajautuu jo miettimään, sattuisiko mikään noista yhdessäolopäivistä tai -viikoista vahingossakaan ovulaatiopäiville. Edes pienen pienellä sattumalla? Vaikka tätä ensimmäistä raskautta emme yrittäneet emmekä laskeneet "oikeita päiviä", nyt vauvakuumehöyryissä tekisi mieli. Toivon niin paljon, että edes vahingossa joku maaliskuun ja huhtikuun yhdessäolopäivistä sattuisi olemaan se päivä.

torstai 18. tammikuuta 2018

Pelkään – paljon

Tieto lisää tuskaa. Usein olen ollut ymmärtämättä tuota lyhyttä pientä lausetta, joka heitetään sivulauseessa tai vitsin ohessa. Sanonta, joka on elänyt ja jonka jokainen on varmasti kuullut useissakin eri tilanteissa. Lisääkö tieto tuskaa?

Oman kromosomipoikkeuvuusepäilyn (99,8 % varma epäily) myötä olen mennyt ja kaivanut kaikki tiedot käsiini siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen jo pelkästään raskauden aikana, saati sitten kaikki mahdollinen lapsen synnyttyä (onnettomuudet, myöhemmin selviävät ongelmat ja vammat ja häiriöt). Olen lukenut suomalaisesta ja eurooppalaisesta tautiperimästä, kromosomihäiriöistä, yksittäisten kromosomien yksittäisistä häiriöistä ja aivovammoista. Keskoslapsista ja synnytyksen aikaisista hapenpuutteista. Mitä enemmän luen, sitä enemmän tuntuu, ettei mikään voi yksinkertaisesti mennä lähellekään hyvin.

En tarkoita etteikö erityislapsen vanhempana voisi kaikki sujua hyvin ja olla onnellinen – saati etteikö lapsi voisi olla onnellinen. Aivan varmasti voi, kun sopivat tukitoimet ja hoidot saadaan pyörimään! Mutta silti lapsensaantiin liittyy kohdallani jotain niin suureksi kasvanutta pelkoa, että pelkkä ajatuskin uudesta raskaudesta saa sykkeen nousemaan ja hengityksen tihentymään. Tottakai vanhempi (tuleva tai jo oleva) haluaa parasta lapselleen. Mahdollisimman vähän fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista kärsimystä. Se lienee aivan normaali toive vanhemmalta, jolle oma lapsi on sanoinkuvaamattoman tärkeä ja rakas.

Olen tällä hetkellä töissä alalla, jolla kohtaan jopa päivittäin lapsia, joilla on erilaisia kehityksellisiä ja oppimiseen liittyviä vaikeuksia. Tottakai jokainen lapsista on tärkeä ja ihana oma itsensä, kaikkine piirteineen ja erityisyyksineen. Mutta kyllä minä näen myös väsymystä ja tuskaa: kiusaamista, pelkoa siitä että on niin kovin erilainen ja ettei pärjää sen vuoksi koulussa tai ihmissuhteissa, vanhempien pelkoa lapsen syrjäytymisestä ja yksin jäämisestä, lapsen pelkoa yksinäisyydestä, pelkoa siitä ettei kykene tekemään töitä ja elämään itsenäisesti. Ja kyllä minä, toivottavasti joskus myöskin vanhempana, pelkään. Omien ja lapsen voimavarojen ja kipupisteiden puolesta.

Mitä enemmän mietin tulevaa aborttia, sitä varmempi olen päätöksestäni. Minä tiedän minun voimavarani, jaksamiseni ja sen, mitä kehitysvamman mukana todennäköisesti tulisi matkassa. Mitä enemmän luen, sen varmempi olen.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Vamma

Minkäköhänlaista olisi elämä kehitysvammaisen lapsen kanssa?

Sitä minä mietin.

Millaista olisi kehitysvammaisen lapsen kanssa eläminen, kun kyseessä on opiskelijaperhe, joka asuu paikkakunnalla, jossa tukiverkkoa (suvun osalta) ei ole? Kun ei ole varaa pitää autoa, eikä sairaalakaan ole nurkan takana. Kromosomihäiriöön liittyy todella usein sydänvikoja, jonka lisäksi myös muut fyysiset sairaudet ovat yleisiä (kaiketi enemmän sääntö kuin poikkeus).

Tottakai terveenä syntynyt lapsikin voi sairastua, vammautua tai kehitykselliset häiriöt voivat selvitä vasta kouluiässä.

Viikon päästä on lapsivesipunktio. Toivon, että kuuluisin siihen 1 % joukkoon, joka saa toimenpiteestä keskenmenon. Kaikki tuntuu niin absurdilta. Onneksi en usko jumalaan, koska jos nyt uskosin, luulisin palavani helvetin liekeissä. Onneksi en usko sen enempää taivaaseen kuin helvettiinkään.


torstai 11. tammikuuta 2018

Syyllisyys

Mieleen virtaa erilaisia ajatuksia, jotka isoksi osaksi tuntuvat kiinnittyvän syyllisyyden tunteeseen. Olisinko voinut jotenkin vaikuttaa tähän itse?

Join alkoholia silloin, kun hedelmöitys oli jo tapahtunut, mutta tikussa ei näkynyt vielä haaleintakaan viivaa. Aloitin foolihapon syömisen vasta raskaudesta kuultuani, en ennen raskautta (kuten suositellaan). Entäs ne kaikki makeat, epäterveelliset, suolaiset ruoat ja herkut (joita yritin jättää minimiin, mutta söin silti jonkin verran). Entäs lisäaineet? Entäs jos kasvissyöntini vaikuttikin asiaan jotenkin? Jos söin vahingossa liikaa jotain tai liian vähän jotain muuta?

On niin vaikea päästää irti syyllisyydestä, koska sattuma tuntuu liian epärealistiselta ajatukselta. Iän mukainen riski ei yltänyt edes promilleissa mitattaviin lukuihin. Jos olisin yrittänyt voittaa lotossa, en olisi arvannut numeroakaan oikein. Sattuma tuntuu liian kummalliselta ajatukselta, sillä niin niin monta kertaa olisi voinut sattua aivan toisella tavalla.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Riskilukuja

Tuntuu etten haluaisi iltaisin nukkua. Yllättävää kyllä, uni tulee nopeasti, mutta aamut on vaikeimpia. Töihin lähteminen on vaikeaa, koska kaikki on vielä uutta ja ihmeellistä. Aloitin työt kaksi päivää sitten ja tuntuu, että tällä hetkellä päälle kaatuu niin seinät kuin katotkin. Tunnen valtavaa epäonnistumista, sillä on helpompi uppoutua miettimään kaikkea muuta kesken työpäivän.

Tänään hain infopaperit lapsivesinäytteenotosta, joka tällä hetkellä tuntuu maailman turhimmalta velvollisuudelta. NIPT-verikoe on 99,8 % tapauksista oikeassa. Todellako tuo 0,2 % pitäisi tässä vaiheessa kannustaa ja herättää toiveita pintaan. Ei, ei se herätä.

Aiemmista verikokeista ja niskapoimun paksuudesta tullut riskilukukin tuli, NIPT:n jälkeen tosin, eli sinänsä se on merkityksetön. Olisihan se riskilukukin tosiaan lopulta näyttänyt 1:9 riskiä. Veriarvot olivat täysin perseellään, samalla kun niskaturvotus ei ollut varmastikaan pahimmasta päästä. Eihän niskaturvotus yltänyt edes ns. "riskirajaan" saakka.

Luin, että aiempi trisomiaraskaus muodostaa kuin muodostaakin jonkinlaisen kohonneen riskin myös seuraavissa raskauksissa. Se voi uusia. Mitä jos joudun käymään seuraavankin kerran läpi kaiken tämän uudelleen? Itkettää. Silti me sovimme, että jatkamme ilman ehkäisyä keskeytyksen jälkeen. Minun on vaikeampi olla toiveikas, sillä tunteet käyvät edelleen ylitseni hetkittäin kuin aallot, jotka ovat jo kauan kasvattaneet voimaansa. Pidätän hengitystä. Selviän. Kyllä meillekin vielä onni kääntyy.Päällimmäinen tunnetila on turtuneisuus. Asiat sumenee ja aika juoksee päivässä aivan liian nopeasti eteenpäin. Ahdistaa painaa pää tyynyyn taas.

Miksi ei voisi olla vielä päivä?

lauantai 6. tammikuuta 2018

Leino

Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että päädyn keskeyttämään raskauden. Kun avaa keskustelupalstan, eteen avautuu iso joukko mielipiteitä. Murhaaja, itsekäs, helvettiin joutuva. Samaan aikaan mietin, kuinka suututtaa, mitä tuntematon ihminen jossain sanoo.

Minä rakastan tätä pientä poikaa. Rakastan enemmän kuin mitään. Olen kasvattanut sidettä tulevaan pieneen ihmisen alkuun jo kolme pitkää kuukautta. Minä antaisin vaikka molemmat käteni, jotta voisin pitää tämän lapsen. Antaisin kaiken maallisen, jotta saisin syliini terveen pienen lapsen.

Rakkaan kanssa olemme puhuneet paljon. Itkeneet ja hymyilleet. Herätelleet toivoa siitä, että vielä tulee meidän aika. Vaikka en usko jumaliin enkä muihin ylempiin voimiin, en voi olla ajattelematta, etteikö tälläkin olisi jokin tarkoitus. Ainakin olemme huomanneet, että olemme valmiita ottamaan vastaan kolmannen perheenjäsenen. Näiden kahden päivän aikana olemme kasvaneet paljon pariskuntana. Me olemme vahvoja ja huomaamme, että selviämme.

Toivo ei silti poista surua ja rakkautta. Minä haluaisin niin kovasti sinut, pieni Leino-poika. Niin, nimen olimme jo päättäneet.

NIPT

Rakastan sinua, pieni poikani. Ja nyt odotan, milloin vatsanpeitteen läpi työnnetään neula ja kuinka verikokeista saatu tulos vahvistuu. Haen lupaa Valviralta ja sitten sinut minulta viedään. Annan sinut pois. Synnytän sinut, vain antaakseni pois. Jokaiseen soluun sattuu, koska rakastan niin paljon.

Kolmisen kuukautta olen kasvattanut mielessäni ajatusta äitiydestä ja meidän yhteisestä tulevaisuudesta. Oikeasta perheestä, jossa olisi kahden sijaan kolme. Olen nipistänyt itseäni merkiksi siitä, ettei tämä vain ole unta. Nyt nipistän itseäni herätäkseni tästä painajaisesta.

Minä itkin kun näin sinut ensimmäistä kertaa ikinä, vaikkakin olit vain epäselvä hahmo mustan ruudun keskellä. Silti sinulla oli jo kovasti lyövä sydän ja pienen pienet kädet ja jalat.

Minusta ei tule äitiä.

Uutta blogissa:

46 kromosomia

46 kromosomia. Rakas tyttäreni, pysy turvassa siellä kohdussa vielä puolisen vuotta, sitten voitais jo tavata! Näinä päivinä olen tuntenu...