tiistai 30. tammikuuta 2018

Huomenna on keskeytys

Huomenna sitä mennään. Sain tänään soiton sairaalalta ja pyynnön tulla jo huomiseksi. En vielä osaa pelätä, koska en oikein tiedä mitä pelkäisi eniten. En ole ikinä synnyttänyt mitään, en täysiaikaista enkä tämmöistä vajaa-aikaista. Minulla ei ole kerta kaikkiaan mitään käsitystä siitä, mitä tarkoittaa supistus.

Maanantaina tavattu lääkäri oli ystävällinen ja ymmärtäväinen. Jotenkin ihminen aivan oikeassa paikassa, juuri siinä ja sillä hetkellä. Kyselin varmasti kummallisia ja itkin ja nauroin vuorotellen. Valviran lappusissa kyseltiin epäolennaisia ja minä vastasin. Kysyin perinnöllisyydestä ja kerroin pelosta. Puhuin stressitason vaikutuksesta lapseen tulevissa raskauksissa ja syyllisyydestä, joka on istutettu minuun äitiyden myötä syvälle. Äitiyttä ei ole ilman valtavaa syyllisyyden taakkaa, joka painaa ja puristaa ja muistuttaa olemassaolostaan. Ja millainen äiti on äiti, joka antaa lapsensa pois? Se on väsynyt, uupunut, surullinen äiti. Äiti, joka ei koskaan saa tuntea lapsensa painoa käsivarsillaan. Eikä ehdi nähdä ensimmäistä hymyä, ensiaskeleita tai kuulla ensimmäisiä sanoja. Se on sellainen äiti, mitä yhteiskunta ei sano äidiksi.

Synnyttäisin vaikka kaksikymmentä kertaa peräkkäin täysiaikaisen vauvan, jonka voisin pitää, kuin tämän yhden kerran parisataagrammaisen, jota en saa pitää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Uutta blogissa:

Kahdeksannen viikon pelot

Raskaana oleminen on ennen kaikkea pelottavaa. Syönkö tarpeeksi monipuolisesti? Onko siellä edes ketään? Onkohan tää märkä tunne mun ...