tiistai 23. tammikuuta 2018

Lapsivesipunktio sattuu

Istun ja odotan aulassa. Kun työntekijä kysyy mihin toimenpiteeseen olen tulossa, sitä seuraa kysymys että jännittääkö. Ei jännitä. Luotan sen verran paljon NIPT:n tulokseen, etten edes jaksa ajatella sitä marginaalisen pientä väärän positiivisen mahdollisuutta. Ehkä en osannut pelätä kromosomipoikkeavuuttakaan, sillä se näyttäytyi tilastojen valossa varsin pieneltä mahdollisuudelta.

Ehkä tilastoihin on niin helppo takertua. Epätodennäköinen sattuu omalle kohdalle epätodennäköisesti. No shit Sherlock!

Lueskelin etukäteen lapsivesipunktion ottamisesta enkä osannut erinäisten foorumikirjoitusten valossa pelätä itse toimenpidettä. "Ei satu, pieni epämukava tunne vain!" Mutta kun se oli oikeastaan kaikkea muuta. Se sattui. Paljon. Ei vielä se pistäminen, mutta sen lapsiveden imeminen putkiloon. Tuntui kuin joku olisi repinyt kohtuani kaksin käsin irti.

Samalla mietin, että olen ansainnut kaiken kivun. Tää on mun päätös. Eikä mikään fyysinen kipu tunnu yhtä pahalta kuin se kipu, minkä suru tuottaa. Surun tunnetta en edelleenkään osaa pukea sanoiksi. Suru tuntuu pohjattomalta kaivolta, joiden seinämissä äänet kimpoilevat ja lopulta katoavat. Ja silti se tuntuu ihan eriltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Uutta blogissa:

Pienet, selvät liikkeet

Viikon kuumottelin, ettei se saatana liiku. Ei liiku, ei tunnu mitään, ei tunnu miltään. Vatsakumpukaan ei juuri tunnu kasvavan. (Mitä jos ...