torstai 18. tammikuuta 2018

Pelkään – paljon

Tieto lisää tuskaa. Usein olen ollut ymmärtämättä tuota lyhyttä pientä lausetta, joka heitetään sivulauseessa tai vitsin ohessa. Sanonta, joka on elänyt ja jonka jokainen on varmasti kuullut useissakin eri tilanteissa. Lisääkö tieto tuskaa?

Oman kromosomipoikkeuvuusepäilyn (99,8 % varma epäily) myötä olen mennyt ja kaivanut kaikki tiedot käsiini siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen jo pelkästään raskauden aikana, saati sitten kaikki mahdollinen lapsen synnyttyä (onnettomuudet, myöhemmin selviävät ongelmat ja vammat ja häiriöt). Olen lukenut suomalaisesta ja eurooppalaisesta tautiperimästä, kromosomihäiriöistä, yksittäisten kromosomien yksittäisistä häiriöistä ja aivovammoista. Keskoslapsista ja synnytyksen aikaisista hapenpuutteista. Mitä enemmän luen, sitä enemmän tuntuu, ettei mikään voi yksinkertaisesti mennä lähellekään hyvin.

En tarkoita etteikö erityislapsen vanhempana voisi kaikki sujua hyvin ja olla onnellinen – saati etteikö lapsi voisi olla onnellinen. Aivan varmasti voi, kun sopivat tukitoimet ja hoidot saadaan pyörimään! Mutta silti lapsensaantiin liittyy kohdallani jotain niin suureksi kasvanutta pelkoa, että pelkkä ajatuskin uudesta raskaudesta saa sykkeen nousemaan ja hengityksen tihentymään. Tottakai vanhempi (tuleva tai jo oleva) haluaa parasta lapselleen. Mahdollisimman vähän fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista kärsimystä. Se lienee aivan normaali toive vanhemmalta, jolle oma lapsi on sanoinkuvaamattoman tärkeä ja rakas.

Olen tällä hetkellä töissä alalla, jolla kohtaan jopa päivittäin lapsia, joilla on erilaisia kehityksellisiä ja oppimiseen liittyviä vaikeuksia. Tottakai jokainen lapsista on tärkeä ja ihana oma itsensä, kaikkine piirteineen ja erityisyyksineen. Mutta kyllä minä näen myös väsymystä ja tuskaa: kiusaamista, pelkoa siitä että on niin kovin erilainen ja ettei pärjää sen vuoksi koulussa tai ihmissuhteissa, vanhempien pelkoa lapsen syrjäytymisestä ja yksin jäämisestä, lapsen pelkoa yksinäisyydestä, pelkoa siitä ettei kykene tekemään töitä ja elämään itsenäisesti. Ja kyllä minä, toivottavasti joskus myöskin vanhempana, pelkään. Omien ja lapsen voimavarojen ja kipupisteiden puolesta.

Mitä enemmän mietin tulevaa aborttia, sitä varmempi olen päätöksestäni. Minä tiedän minun voimavarani, jaksamiseni ja sen, mitä kehitysvamman mukana todennäköisesti tulisi matkassa. Mitä enemmän luen, sen varmempi olen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Uutta blogissa:

Kahdeksannen viikon pelot

Raskaana oleminen on ennen kaikkea pelottavaa. Syönkö tarpeeksi monipuolisesti? Onko siellä edes ketään? Onkohan tää märkä tunne mun ...