maanantai 26. helmikuuta 2018

Onko suru kunniavieras?

Sureminen on ottanut jälleen uusia muotoja. Surusta on tullut haikeus, joka kulkee matkassa hiljaisena ja huomaamattomana suurimman osan päivästä ja sattuu terävinä vihlaisuina silloin, kun surun syy palaa mieleen syystä tai toisesta. Huomaan eläväni toisinaan edelleen osin ajassa, kun olin raskaana. Mietin, miltä mahani näyttäisi juuri nyt. Tuntisinko jo potkuja? Jos tuntisin, millaisia ja missä kohtaa? Olisinko jo ostamassa bodyja ja pinnasänkyä? Jossitteluelämä kulkee matkassa.

Mutta suurimman osan päivästä on tasaista. Niin kauan kun minun ei tarvitse puhua menneestä, saan jo pidettyä itseni kasassa. En enää itke siitä, kun joku puhuu raskaudesta tai synnytyksestä. En enää itke, kun lehdessä on kuvituskuvana vauva. Itken enää silloin, kun yritän puhua itse.

Surusta on syntynyt myös toivoa. Ehkä jo nyt mahassani voi kasvaa uutta elämää? Todennäköisesti ei, enkä halua elätellä vielä toiveita kun ensimmäisiä kuukautisiakaan ei ole tullut, mutta ehkä. Se pieni ehkä tuo toivoa. Jos se ehkä näyttäytyy joidenkin viikkojen päästä einä, se ehkä taitaa kasvaa vain suuremmaksi maaliskuussa tai huhtikuussa. Joskus siitä ehkästä tulee kyllä, koska siitä on tullut aiemminkin (ja haluan uskoa niin). Joku kaunis kuukausi minä kannan taas sisälläni uutta elämää.

Jos uskoisin jumalaan, pyytäisin nyt suurempia voimia avuksi. Harmi kun en usko. Pitää uskoa ainoastaan itseeni ja siihen, että minun kehoni pystyy tähän kyllä uudelleenkin.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Kohti uutta yritystä?

Mahdollinen uusi raskaus on yhä suuremmissa määrin ollut puheena puolison kanssa. Ajatus siitä omasta pienestä tuntuu meistä molemmista niin hyvältä, vaikka parisuhde ei olekaan vielä kovin vanha. Vaikka yleensä väittäisin olevani järjen ihminen, nyt järkeni on joko mennyt tai sitten jopa järki sanoo että tunnetta kannattaa välillä kuunnella. Olemme molemmat vielä nuoria, mutta silti valmiita ottamaan vastuuta perheen mahdollisesta kolmannesta jäsenestä. Järki myös sanoo, ettei järkevintä ole välttämättä odottaa ja punnita tulevaa viitta vuotta perheenlisäystä, sillä molemmilla on kuitenkin toive tällä hetkellä useammasta kuin yhdestä tai kahdesta lapsesta. Tämä on iällisesti juuri järkevintä nyt.

Ensimmäisen raskauden kohdalla en juuri ehtinyt miettiä raskautumista, kun tikussa oli jo kaksi viivaa. Ei ollut tullut mieleenikään miettiä alkoholinkäyttöä, ruokavaliota(, painoa) tai foolihappolisää jo ennen yritystä. Tupakkaa en luojan kiitos ole polttanut, joten siihen ei tarvitse erityisesti kiinnittää huomiota. Oikeastaan tammikuun lopusta alkaen olen alkanut valmistautumaan uuteen yritykseen paitsi henkisellä, myös fyysisellä tasolla. Olen ottanut tavoitteeksi liikkua enemmän, syödä herkkuja vähemmän ja pitää terveellisestä ja säännöllisestä ruokavaliosta kiinni aiempaa tarkemmin. Muutaman kilon painon putoaminenkaan ei varmasti haittaisi (raskausajan diabetekselle on muutenkin geneettistä altistusta aivan tarpeeksi), mutta ei se kaiketi välttämätöntä ole. Foolihappoa olen syönyt pian kuukauden ajan.

Itsestä huolen pitäminen tuo paitsi itselle hyvän olon, myös tuntuu tällä hetkellä järkevältä. Keskeytyksen ja kaavinnan jälkeen rautavarastot tarvitsevat varmasti täydennystä, eikä niitä varastoja täytetä syömällä jäätelöä. Kehoni tarvitsee nyt jos ikinä hyviä rakennuspalikoita – paitsi fyysiseen ja henkiseen palautumiseen, myös jo ehkä jonkin ajan kuluttua uuteen raskauteen.

maanantai 19. helmikuuta 2018

Aika ja todellisuus

Aika tuntuu kuluvan aivan todella kummallisesti. Toisaalta se rientää niin kovaa vahtia, etten ehdi kuin kulkea sätkynukkena sen matkassa, toisaalta kaikesta on niin kovin vähän aikaa. Samaan aikaan tapahtuu niin kovin paljon ja niin kovin vähän. Asiat tuntuvat oikeastaan aika kummallisilta. Olen pian 25-vuotias ja tuntuu, että sekin on aivan liikaa. Liikaa mihin? Olenko jo myöhässä jostain?

Ehkä se on tämä ikä, joka saa minut ajattelemaan, mitä kaikkea voisi jo olla saavutettuna ja tehtynä (ja samalla tiedän, että olen vielä varsin nuori tekemään sitä kaikkea, mitä maailmassa voi ikinä tehdä). Haluni päästää irti epäsäännöllisestä ja rutiinittomasta opiskelijaelämästä on suurempi kuin ikinä – enkä ikinä olisi voinut edes kuvitella sanovani joskus näin. Yliopistossa parasta on ollut pitkät aamut ja väliin jätetyt luennot, viime tipassa keskellä yötä kasaan punotut esseet ja iltapäivät, jolloin luennon jälkeen on voinut istua kaksi tuntia lounaalla ja jatkaa siitä suoraan päiväkahveille viereisen rakennuksen kahvioon. Parasta on ollut ajelehtia muun opiskelijamassan matkassa luennolta, kurssilta ja vuosikurssilta toiseen: välillä tehden parhaansa ja välillä huomaten, kuinka paljon paremminkin olisi voinut tehdä. Mutta nyt parhaalta tuntuu ajatus työstä, joka tehdään kahdeksasta neljään ja sitten haetaan lapset hoidosta ja käytetään koira pissalla. Parhaalta tuntuu ajatus pankin omistamasta asunnosta, jonka seinät voi tapetoida mieleisiksi. Parhaalta tuntuu ajatus siitä, että herää seitsemältä ja painaa pään tyynyyn kymmeneen mennessä.

Kaikki tuo on jo lähempänä kuin voisi arvatakaan, mutta silti ihan hirmuisen matkan päässä. Meidän ensimmäisen lapsen odotuksen päättymisestä on hieman alle 3 viikkoa. Toisaalta jo kolme viikkoa.

Lasken päiviä eteenpäin ja taaksepäin, koska tuntuu, etten voi tällä hetkellä muuta. Minulle tuo lohtua ajatus tulevaisuudesta ja siitä, että eilinen on kohta toissapäiväinen ja toissapäiväinen kolmen päivän takainen. Juoksen päättömänä kohti jotain, jonka olemassaolosta en vielä tiedä mitään. Juoksen silti.

torstai 15. helmikuuta 2018

Elämä kantaa sittenkin

Suru tuntuu lähipäivien aikana muuttaneen muotoaan. Lohduttomasta, turvattomasta ja rikkoutuneesta olosta on siirrytty hiljaiseen suruun, joka kulkee matkassa ja itkettää välillä, muttei enää satu. Sydän pysyy rinnassa ja keuhkot saavat happea. Surusta on tullut hiljainen kanssakulkija, joka muistuttelee olemassaolostaan toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän.

Olen yrittänyt miettiä myös sitä, kuinka moni asia on hyvin. Vaikka emme saaneet pitää ensimmäistä lasta, todennäköisesti kuitenkin voimme ylipäätään saada lapsia. Minä valmistun pian ja toivon, että työelämällä on paljon annettavaa näin yliopistovuosien jälkeen. Olenkin jo hiljalleen selaillut avoinna olevia työpaikkoja ja tallensin työpaikkavahdin ilmoittamaan alalle vapautuvista työpaikoista. Olen miettinyt enemmän sitä, kuka olen ja mitä haluaisin olla jatkossa. Taas itsestä löytyy aivan uusia puolia, jotka ovat tulleet esiin tämän rankan alkuvuoden aikana. Minä jaksan! Minä kestän! Minulla on toivoa!

En anna surun viedä, mutten myöskään kiellä sen olemassaoloa. Kyllä suru saa elää rinnallani, annan sille luvan tulla, mennä ja ottaa aikansa. Suru ei kuitenkaan ole yhtä kuin minä, enkä minä ole yhtä kuin suru. Suru on tunne, joka on ja elää nyt vahvempana kuin aiemmin ja jolle minä annan asuinsijan mielestäni. Kyllä se sieltä matkaa taas toiseen paikkaan, kun aika on.

Kun aika on -laulu kertoo surusta, olen siitä aivan varma.

Suru ei enää vie niin paljoa tilaa. Se ottaa yhden huoneen, eikä asuta enää koko taloa.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Voiko tervettä lasta edes saada? Tai tarviiko?

Kun ensimmäisessä raskaudessa asiat eivät mene käsikirjoitusten mukaisesti, herää monenlaisia ajatuksia liittyen uusiin raskauksiin. Voiko tervettä lasta edes saada? Voinko minä? Voidaanko me? Tällä hetkellä jos olisin uudestaan raskaana, en voisi luottaa siihen, että mikään voisi edes mennä hyvin. Miten voisin luottaa, kun jo kerran kävi näin?

Välillä mietin kuinka olennaista on toivoa tervettä lasta. Uskon, että jokainen tuleva vanhempi toivoo sille omalle rakkalleen mahdollisimman paljon terveyttä ja mahdollisimman vähän sairautta – ja miksi ei toivoisi, ihan vain jo pienen lapsen kärsimyksen, kivun ja raskaiden hoitotoimenpiteiden välttämiseksi. Ja oman jaksamisen, vaikka siitä ei saisikaan puhua. Vanhemmuuteen tuntuu kuuluvan hyvin olennaisena osana jaksaminen: lapsen myötä oma jaksaminen on toissijaista, eikä valintoja saisi tehdä vedoten omaan jaksamiseen. Siitä hetkestä alkaen kun sisällä kasvaa uutta elämää, omasta jaksamisesta tuntuu tulevan tavalla tai toisella sivuseikka, jonka varjolla esimerkiksi raskaudenkeskeytys näyttäytyy kamalana, itsekkäänä ja paheksuttavana tekona. (Tiedän, ettei kaikkien mielestä.)

Terve lapsi. Tottakai jokainen tietää, että terveenäkin syntynyt lapsi voi sairastua. Sairauksia on myös erilaisia ja jokaisella sairaudella on omanlaisensa seuraukset niin lapsen, vanhemman kuin koko perheenkin elämään. Minun on pakko myöntää, että lapsen sairastuminen pelottaa enemmän kuin oma. Ja uskon, että jokainen tuleva ja oleva vanhempi toivoo tervettä lasta. Lapsen sairastumiseen liittyy niin kovin paljon ajatuksia aina pienen ihmisen kärsimyksestä omiin ja perheen voimavaroihin. Enkä minä haluaisi sivuuttaa niiden voimavarojen merkitystä.

Minua pelottaa, voinko saada tervettä lasta.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Kuukautisten odottelua ja katseita tulevaisuuteen

Totta se on, että yhtäkkiä niitä vauvoja tuntuu olevan ihan kaikkialla. Ehkä se on myös tämä oma ikä – hiljalleen ihmisten tutkinnot alkavat olla takana ja osa on ehtinyt jo useamman vuoden olemaan työelämässäkin, jos ei ole valinnut tätä hieman pidempää tietä. Sitten niitä syntyy, pieniä ihmeitä. Olen niin järjettömän onnellinen jokaisen sellaisen puolesta, ketkä omansa saavat syliin asti. Samalla itsestä tuntuu pahemmalta kuin koskaan. Ei sen vuoksi, etten olisi onnellinen muiden puolesta, vaan siksi, että suru tunkee niin voimakkaana läpi kaikista iloisistakin tunteista.

Hiljalleen olen uskaltanut orientoitua uuden raskauden miettimiseen, kun kaavinnan jälkeen fyysinen olotila on parantunut huomattavasti ja voin jo hiljalleen alkaa odottelemaan kehon ensimmäisiä merkkejä hormonitoiminnan palautumisesta ennalleen. Ehkä muutamien viikkojen päästä jo kehoni muistuttaa minua sillä  jälkivuotoa mukavammalla verenvuodon muodolla. En muista, milloin olisin oikeasti odottanut näin innolla kuukautisia. Kuukautiset ovat aina olleet enemmän tai vähemmän matkassa kulkeva kuukausittainen riesa, jotka vain on siedettävä. Nyt tajuan, kuinka äärettömän tärkeää se on, jo pelkästään siksi, että voisi huomata kehon edelleen toimivan. Kuukautiset olisivat myös merkki siitä, että niiden jälkeen voi toivoa pienen ihmeen tapahtuvan. Ja vaikkei ihan vielä maaliskuussa, niin ehkä kuitenkin joidenkin kuukausien kuluessa.

Tämä elämänvaihe pitää niin paljon sisällään nyt vain odottelua, ja se tuntuu kieltämättä hieman turhauttavalta. Tiedän, että pitäisi keskittyä tähän hetkeen ja nauttia elämästä tässä ja nyt, mutta elämäntilanne ei tunnu sallivan tässä-ja-nyt-elämää. Minulla on niin kovin suuri into jo valmistua ja saada vihdoin paperit yliopistolta. Minulla on niin kovin suuri into jo päästä yrittämään uutta vauvaa. Jos tässä jotain positiivista on, niin ainakin tulevaisuus näyttää olevan täynnä mukavia asioita, joita voi nyt odottaa. Vaikka vuosi 2018 alkoi ikävissä merkeissä, minä ihan todella uskon, että loppuvuosi tulee olemaan parempi.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Aborttiluvut ja ensisynnyttäjien luvut

Jälleen paikallislehdessä oli juttua siitä, kuinka naiset eivät lisäänny ja kuinka varsinkin me korkeasti koulutetut vain lykkäämme lasten tekemistä. (Tekeminen on maailman tyhmin sana. Kyllähän mekin miehen kanssa kovasti "tehtiin", mutta lopputulos oli mikä oli.) Akateemiset naiset. Ah, meidän parjattujen lapsettomien tai liian-myöhään-lapsia-tekevien ryhmä. Liian krantut valitsemaan itselleen miestä ja liian työorientoituneita ajatellakseen Suomen kansaa. Lukiessani tuota juttua, sisällä kuohuu. Milloin ihmeessä lapsista tai lapsettomuudesta on tullut asia, jota koetaan aiheelliseksi kommentoida ulkoa päin? Ymmärrän yhteiskunnan huolen, mutta haluaisin myös pitää lapsimäärän valinnan jokaisen perheen (naisen) omana asiana. En jaksa uskoa, että lehtijuttujen kirjoittaminen ensisynnyttäjien korkeammasta iästä todella vaikuttaisi mihinkään. Ihmiset eivät tee lapsia kaunistaakseen Suomen syntyvyyslukuja tai osallistuakseen niihin kuuluisiin synnytystalkoisiin.

Toinen juttu mikä tuntuu tällä hetkellä erityisen pahalta, on (nuorten naisten) aborttimäärien kauhistelu. Minä olen nyt koristamassa tuota tilastoa nuorena naisena. Minä olen nyt yksi niistä. Ja minä en ikinä ikinä ikinä haluaisi olla siinä tilastossa matkassa. Minä haluaisin olla mielummin siinä akateemisten "nuorten" synnyttäjien tilastossa. Nuorihan en sinänsä enää ole, vaan ihan aikuinen ihminen, mutta nuori kuitenkin verrattuna siihen kuuluisaan ensisynnyttäjien ikään ja vielä nuorempi verrattaessa akateemisten naisten ensisynnyttäjien ikään.

Päädyin aborttitilastoon, vaikka minun piti päätyä synnyttäjien tilastoon. Minä olen se, jota kauhistellaan aborttiluvuissa ja jota kauhistellaan lapsettomien naisten luvuissa.

Vielä keväällä itkin ilosta, kun minusta oli tulossa äiti.

torstai 8. helmikuuta 2018

Kaavinta kuulostaa pahalta

Lääkkelliseen keskeytykseen mennessäni mietin kahta asiaa: kunpa en joutuisi kaavintaan ja kunpa en saisi kohtutulehdusta. Tähän mennessä ensimmäinen kohta check, toinen kohta toivottavasti vielä jää kokematta.

Eilen makoilin sairaalan pedillä ja katselin kun yläpuolella olevat valot vaihtuivat silmissä. Minua vietiin leikkaussaliin. Kohta alkaa nukuttaa, kauniita unia. Herätessäni en enää tuntenut sitä kipua, minkä vuoksi olin osastolle aiemmin soitellut ja minkä vuoksi nyt makasin heräämössä. Vaikka kaavinta kuulostaa ehkä maailman kamalimmalta toimenpiteeltä, ei se ollutkaan kovin kamala. Sinne jäi suurimmat vuodot ja pistävimmät kivut. Josko nyt pääsisi vihdoin edes fyysisesti parantumaan?

Olo on tyhjä. Fyysisesti ja psyykkisesti tyhjä.

Ainakaan minuun ei satu.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Tilaan onnellisia päiviä

Päivät vierivät toinen toistensa ylitse ja illat tuntuvat vaikeimmilta. En haluaisi nukahtaa, vaikka toisaalta nukkuessa meneekin kivasti tunnit eteenpäin. Elän murrosvaiheessa, jossa vain odotan ja odotan ja odotan. Tuntuu kuin kaikki olisi kesken ja aika pysähdyksissä. Välivaihe. Mutta välivaihe matkalla minne?

Elän monellakin tavalla jonkun loppua ja ehkä jo askeleen verran uuden alkua. Toinen askel vielä menneisyydessä, toinen kenties varovaisesti jo jonkin uuden puolella. Yliopistosta valmistuminen, työelämään siirtyminen, vakiintuminen, toive perheestä, asuntosäästämisen aloittaminen, ensimmäisen odotetun lapsen menettäminen, salainen toive jo uudesta mahassa kasvavasta ihmeestä, kihlautuminen, häiden miettiminen. Eikä minun ikinä pitänyt edes päätyä ihmiseksi, joka todella miettii lapsia, omakotitaloa ja aviomiestä. Ei, ei, ei. Mutta nyt tämä kaikki tuntuu hyvältä.

Edelleenkin huomaan vain ajattelevani, kuinka elämä tuntuu minua heittelevän. Tuntuu väärältä valittaa, kun elämässäni on tälläkin hetkellä moni perusasia ihan perushyvin: ystäviä, sukulaisia, miesystävä, ihan kiva koti ja pian ammattikin. Jokaisella ihmisellä on elämässään kuopat ja kannot, raskaammat ja kivisemmät polut ja sitten taas hieman aurinkoisemmat maisemareitit. Jokaisella omansa. En voi ottaa omaa polkuani ja verrata sitä jonkun toisen polkuun, koska polut eivät ole ikinä yhteismitallisia keskenään. Mutta omastani voin sanoa, että edessä on pakko olla pian enemmänkin niitä maisemareittejä, sillä tähän asti on tultu suhteellisen kivistä tietä. Ei mikään sattuma voi tuoda eteen aina vain uusia vastoinkäymisiä. PMMP:n Tässä elämä on -laulu on kulkenut ajatuksissani nyt muutaman viikon. Kuinka nerokkaasti kynäillyt sanat. Ja kuinka ne tuntuvat pätevän.

Luulin ennen, että jossain
Mitataan tarkalleen
Milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen
Se on pelkkä harha, perätön luulo
Toiset hölmöt uskoo niin
Jäävät hartiat väkevän, suuren
Pieneksi kuin heikonkin

maanantai 5. helmikuuta 2018

En malta odottaa että kehoni ja mieleni on ennallaan

Jostain syystä tuntuu inhottavalta odotella, että keho on ennallaan. Kuukautiskipumaiset pistokset muistuttavat jatkuvasti siitä, mitä ei haluaisi muistaa koko aikaa ja jokaisessa tilanteessa, töissä ja vapaa-ajalla, lenkillä ja netflixiä katsellessa. Töihin palaaminen sujui onneksi luultua kivuttomammin ja ensimmäinen päivä menikin nopeasti. Paluu arkeen tuntuu raskaalta, mutta myös helpottavalta. Arki tuo mukanaan rutiinit ja ajatuksia saa välillä viriteltyä muihinkin asioihin kuin viime keskiviikkoiseen keskeytykseen. Arkeen paluuta hidastaa kuitenkin vielä aamuiset heikotukset, mahassa tuntuvat pistokset ja vuotava veri. Odotan jo ensimmäisiä kuukautisia. Haluan kaiken jo tavalliseksi, ennalleen. Tai niin ennalleen kuin asiat tässä hetkessä voi vain palata. Toisinaan mielessä käy pelko kohtutulehduksesta. Asiat ovat vielä niin kesken.

Toisina hetkinä henkinen tuska tuntuu kivulta, johon ei tunnu auttavan mikään. Lohdutuksista huolimatta olo tuntuu niin kovin lohduttomalta. Yhtäkkiä huonoimpina hetkinä oloni on kuin pienellä lapsella, joka kaipaisi niin kovin paljon syliä, halauksia ja silitystä. Suurimman hädän keskellä ne kaikista primitiivisimmät tarpeet nousevat esille. Aikuisena, itsenäisenä ja jo itsenäistyneenä ihmisenä tuntuu, ettei olisi lupaa olla niin avuton, kyvytön ja kykenemätön; on seistävä suorassa ja pyyhittävä kyyneleet. Tottakai minä pärjään. Ja tottahan se on, ihmisellä ei ole kovin montaa vaihtoehtoa suuremmankaan tuskan keskellä. Pärjääminen voi viedä voimavaroja ja saada itkemään ja miettimään, miten ihmeessä jaksaa huomiseen päivään (voiko muka jaksaa!). Ja kuitenkin sitä herää aamulla ja huomaa, että selvisi. Tässä minä olen.

On huonoja hetkiä ja hyviä hetkiä. Toivottavasti joskus hyviä on enemmän kuin huonoja.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Kehoni jaksaa kyllä kantaa

Vuosien takaa muistan hoitohenkilökunnan kanssa käydyt keskustelut siitä, kuinka syömishäiriö voi vaikuttaa hedelmällisyyteen ja kuinka sitä menoa en välttämättä ikinä saisi lapsia. Yksi kerta istuin (jälleen, kuinkakohan monetta kertaa) lääkäriä vastapäätä kun lääkäri mittaili ensin katseellaan ja sitten erilaisin instrumentein olotilaani. Sillä kerralla taisin saada armoa ja pääsin parantelemaan veriarvoja sairaalan sijasta kotioloihin. "Tiedäthän että sinä olet laiha. Et edes hoikka. Laiha." Kuukautiseni alkoivat sinä kesänä, kun olin täyttänyt kolmetoista – ja samana vuonna sairastuin syömishäiriöön ja siinä se reilu seitsemän vuotta sitten menikin. Kuukautiset tulivat silloin kun halusivat, mutta kovin monesti jättivät myös tulematta. Kun joku puhui hedelmättömyydestä, en voinut vähempää kiinnostua aiheesta. Viimeistään yläasteen loppupuolella olin tullut siihen lopputulokseen, ettei minusta ikinä tule äitiä, sillä kuolisin itse ennen sitä joko masennukseen tai sitten syömättömyyteen.

21-vuotiaana olin herännyt siitä horroksesta. Opiskelin ensimmäistä vuotta yliopistossa ja olin aloittanut opiskeluni vieraalla paikkakunnalla. Edelleenkin söin ja oksensin ja punnitsin ruoat. Jotain kuitenkin tapahtui ja hiljalleen toisena opiskeluvuotena huomasin, etten ollut oksentanut kuukausiin. Toisinaan tuonkin jälkeen sorruin vanhaan pahaan tapaani, mutta yhä harvemmin ja harvemmin. Nyt, pian 25-vuotiaana, voin viimein sanoa, etten enää kohtele kehoani huonosti. Toisinaan se tuntuu liialliselta, mutta jumalauta! Se toimii. Kaikista niistä syömishäiriöaikoina käydyistä keskusteluista, varoitteluista ja huomautuksista huolimatta, olen kantanut sisälläni uutta elämää.

Kuten lääkäri sanoi minulle paria päivää ennen keskeytystä, kromosomipoikkeavuudet ovat virheitä, joita sattuu ja joihin ei pysty omalla toiminnallaan mitenkään vaikuttamaan. Solutasolla tapahtuvat asiat menevät useimmiten hyvin, mutta toisinaan syystä tai toisesta käy kuten meille kävi. Pienellä virheellä voi olla kuitenkin suuret seuraukset. Minun kehoni kantoi tätä lasta, joka päätti ensimmäisestä ehkäisyttä olleesta kierrosta lähteä kasvamaan. Kehoni kasvatti lapsen ja lapselle napanuoran ja istukan. Istukan kautta, minun ravinnostani, kehoni ruokki myös kasvavaa pientä ihmettä. Pienen sydän löi vahvasti viimeisiin päiviin saakka, vaikkakin ilmeisesti siinä jotain määrittämätöntä vikaa olikin. Kohtuni toimi suojana, joka jaksoi kantaa uutta elämää. Hormonit virittivät minua jo valmiiksi kohti äitiyttä ja rintani selvästi valmistautuivat ruokkimaan sitä tärkeintä. Välillä kirosin kipeytyneitä rintojani, jotka eivät tuntuneet mahtuvan mihinkään liiveihin ja kaikki kangas tuntui puristavan liikaa. Minun kehoni tiesi, että rinnoille olisi pian käyttöä.

Kehoni todella toimii ja kaiken jälkeen se tuntuu ihmeelliseltä. Olen kohdellut tätä mieleni asuinsijaa toisinaan harvinaisen julmasti ja se on saanut kannettavakseen arven jos toisenkin. Kaiken tämän jälkeen, en voi muuta kuin kiittää tätä kehoa. Rakas kehoni, hämmästytät minua.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Sairaslomalta takaisin töihin

Kerroin töissä aika avoimesti missä mennään ja ilmeisesti työkaverit tietävät, mitä nämä kolme sairaspäivää tällä viikolla ovat tarkoittaneet. Tuntuu raskaalta mennä töihin, sillä en ole vielä valmis kertomaan sen tarkemmin siitä, miltä tuntuu ja kuuntelemaan sitä, kuinka ikävää tällainen on. En halua kuulla siitä kuinka se on ikävää, koska se on niin paljon muutakin kuin ikävää. Ikävää voi olla se että autosta puhkeaa rengas ja pitää kävellä töihin. Ikävää voi olla vesisade kun toivoo aurinkoa. Tämä ei ole ikävää, mutta en oikein tiedä mitä muutakaan se on. Kamalaa? Pysäyttävää? Lamaannuttavaa? (Ainakin minulle.)

Vaikka ajattelenkin synnyttäneeni, lääketieteellisesti en ole sitä tehnyt. Olen vain keskeyttänyt raskauden. Et virallisesti syntynyt etkä kuollut, mutta minulle olet silti ensimmäinen lapseni. Näinhän minä sinut ja sinussa oli kaikki, pitääkin: olit ihan valmis pieni ihminen. 

Eteeni sattui eräs runo, jonka on kirjoittanut Maaria Leinonen.

Sen jälkeen on
kaupunki ollut täynnä
pyöreämahaisia nuoria naisia,
lastenvaunuja,
iloisesti kirmaavia kaksivuotiaita -
päivällä kadut täynnä, yöllä unet.

Joskus kuljen hautausmaalla,
etsin pieniä kumpuja,
luen risteistä ja laatoista
syntymä- ja kuolinaikoja.

Sinulla ei edes kumpua,
jolle veisin kukkaseni
- minun syntymättömäni.

Varsinkin lapsia, tuntuu että yhtäkkiä joka puolella on lapsia ja äitejä ja minä mietin sitä, että minunkin piti olla pian yksi heistä. Raskaana olevien ihmisten kauniit vauvamahat tuntuvat pahemmalta kuin koskaan. Minun mahani ei vielä ehtinyt edes kasvaa siihen mittaan, että kukaan olisi siitä arvannut. Vaikka kyllä tietysti itse huomasin jo, tai ainakin halusin huomata. Kaikki ympärillä olevat pyöreät mahat ja pienet punaposkiset lapset huutavat minulle sitä, mitä en saanut. Hähhhähhhää.

perjantai 2. helmikuuta 2018

G1P0

Kaikki tuntuu niin väärältä ja epäreilulta. Välillä suru puskee läpi enkä saa tungettua sitä sisääni. Itken suihkussa ja kyyneleet valuvat viemäriin jalkovälistä tippuvan veren seassa. Ihmisten lohduttavat sanat tuntuvat vaikeilta. Tiedän, että tämä oli vain huonoa tuuria ja että olisi todellinen tilastollinen ihme, että ainakaan sama asia kävisi toista kertaa. Kyllä minä sen tiedän, muttei se tuo takasin tätä lasta, jota ehdimme odottaa ja rakastaa. Varmasti voinkin tehdä vielä vaikka kymmenen lasta jos haluan, muttei ne kymmenenkään veisi pois tätä menetettyä yhtä. 

Tällä hetkellä varsinkin lapsen menettämisen lisäksi tuntuu menettäneensä paljon muutakin. Merkittävin lienee äitiys ja vanhemmuus. Siitä hetkestä kun katselimme niitä kahta ihmeellistä viivaa tikussa, alkoi sisällä kasvaa hiljalleen ajatus omasta äitiydestä. Millainen äiti, vanhempi ja kasvattaja minä olisin? Mitkä arvot ovat itselleni tärkeitä vanhempana? Yhtäkkiä se kaikki katoaa. Minusta ei tule äitiä. Pahimmalta tuntuu ajatellakaan tulevaa äitienpäivää. Tästä äitienpäivästä ei tule ehkä iloisinta. Äitienpäivä muistuttaa minua siitä, mikä minusta ei tule ainakaan vielä. Salaa olen toki jo miettinyt, että josko uutta elämää voisi kasvaa mahassani toukokuussa... 

Uusi lapsi ei vie pois surua ensimmäisen menettämisestä, mutta uusi lapsi toki veisi pois tuskan lapsettomuudesta ja tyhjästä sylistä. Kun joutuu luopumaan siitä ensimmäisestään, menettää samalla ehkä jotain sellaistakin, mitä ei menettäisi jos lapsi olisi ollut odotettu perheen toiseksi tai kolmanneksi. Suru lapsen menettämisestä on varmasti kuitenkin aina suuri, oli lapsi kuinka mones tahansa. 

En vielä tiedä mitä aika tekee surulle. Kuinka paljon tämä ensimmäinen kulkee matkassa elämässä sitten, kun joskus meillä on (eläviä) lapsia. Tällä hetkellä on vaikea kuvitella, etteikö tämä ensimmäinen raskaus kulkisi mielessä ja matkassa jollain tasolla vähintäänkin hyvin pitkään. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun todella valmistauduin vanhemmuuteen, kannoin sisälläni uutta elämää ja opin sen, mikä valtava huolen, rakkauden ja pelon määrä oman lapsen saamiseen liittyy. Samalla opin myös sen, mitä on luopua siitä pienestä. Toivon, etten enää ikinä joudu kokemaan vastaavaa luopumista. En toivo että kukaan joutuisi, mutta valitettavasti moni joutuu vuosittain. 

torstai 1. helmikuuta 2018

Surun keskellä

Herään loppumattomaan tarpeeseen käydä mielessäni läpi tapahtumia, jotka päättyivät eiliseen. Mieleen palaa muistikuvia koko tältä matkalta syksystä alkutalveen. Teräviä muistikuvia, jotka pyrkivät tietoisuuteen. Terävin muisto muuten sumuisesta eilisestä päivästä on saapuminen sairaalalle. Istuin odottamaan henkilökuntaa, sillä jonkun piti hakea minut aulasta. Tulisin olemaan synnyttäjien kanssa samalla osastolla, mutta huoneeni olisi toisessa päässä osastoa. Istuessani siinä aulassa yritin miettiä kaikkea sellaista, mikä pitäisi mielen mahdollisimman tyynenä. Sitten kuulen sen, mitä kaikista vähiten halusin kuulla. Pieni vauva itkee huoneessa, jonka ovi on auki. Sillä sekunnilla tunnen kuinka voisin romahtaa. Vauva itkee ja minä itken. Minun vauvani ei ikinä itke. En ikinä kuule tämän pienen itkua. Joku tulee ja kysyy mihin olin tulossa. "Keskeytykseen", saan vastattua itkuni seasta. Hoitaja nyökkää hiljaa ja katoaa kansliaan. Toinen hoitaja tulee hakemaan minut huoneeseen.

Toinen mielikuva liittyy hetkeen kun soitan äidilleni ja kerron raskaudesta. Puhumme niitä näitä ja kysyn kuulumisia. Jossain vaiheessa tulee puhetta uusien siistimpien työvaatteiden ostamisesta, sillä olin aloittamassa uudessa työpaikassa jonkin ajan kuluttua. Siinä yhteydessä mainitsen, että ehkä on ostettava sellaisia työvaatteita, johon mahtuu sitten vähän isompikin maha. "Äiti, minustakin tulee äiti." Tuo lause on pyörinyt mielessäni jälleen. Mielikuva saa vain jatkoksi lauseen: "mutta äiti, minusta ei tulekaan äitiä" (eikä sinusta ainakaan vielä isoäitiä). Tiesin, että oma äitinikin odotti innolla pientä syntyväksi. Olisihan tämä ollut hänen ensimmäinen lapsenlapsensa.

Kolmas mielikuva liittyy siihen, kun saimme ensimmäisen epäilymme siitä, että meistäkin olisi tulossa vanhempia. Olin juuri tullut uimahallista ja ihmettelin, miksi kuukuppiini ei ollut tullut yhtään verta, vaikka kuukautiset olivat kolmatta päivää käynnissä. Tunnen hyvin kehoni toiminnan ja tiesin, että jokin tässä nyt olisi. Kävin varmuuden vuoksi hakemassa testin kaupasta ja menin kotiin. Tein yksin testin, johon ilmestyi hyvin haalea pieni viiva. Niin haalea, että sen juuri ja juuri pystyi erottamaan silmin. Kun mies tuli vihdoin kotiin, siinä me istuimme lattialla ja tuijotimme tuota pientä viivaa. Olimme aivan hiljaa ja vain tuijotimme. Välillä myös hieman toisiamme. Parin päivän päästä teimme uuden testin, jossa näkyi jo selvä viiva, josta ei enää voinut erehtyä. Meistä tulisi vanhempia.

Mielikuvat pyörivät filminauhana silmissäni. Tapahtumat, jotka muistan terävinä ja kirkkaina. Minulla on hirveä tarve kirjoittaa, sillä puhuminen tuntuu vielä vaikealta. Sanat eivät tule ulos ja jos tulevat, en pysty puhumaan itkemättä. Eilisen päivän kuvailu on vielä helppoa, mutta minkään sanominen, mikä liittyy tunteisiin ja ajatuksiini, ei tule ilman kyyneleitä.

Kohtuni on tyhjä ja lapsen poissaolosta muistuttaa verinen side housuissani. Eilinen oli fyysisesti raskas, mutta henkisesti yllättävän helppo. Tämä ilta on ollut vaikeampi kuin olisi voinut arvata. Hiljalleen alan ymmärtää, että lapseni on poissa.

Maailman kaunein pieni

Kymmenen sormea, kaksi korvaa, riisinjyvän kokoinen nenä. Minun ensimmäinen lapseni, jonka sain nähdä ja hyvästellä. Kuinka kauniiksi ja valmiiksi voi tulla vain reilussa 3.5 kuukaudessa. Sinussa oli kaikki mitä pitääkin, kunhan olisit kasvanut vielä lisää. Vaikka vauvanalku oli pieni (noin kahden vierekkäin asetetun nyrkin pituinen), synnytys oli yllättävän kivuliasta. Olin ajatellut, ettei kipu noin pienen kanssa vielä olisi paha – mutta oli se. Tietysti en ole ikinä synnyttänyt yhtään mitään, enkä voi verrata tätä synnyttämistä täysiaikaisen nelikiloisen synnyttämiseen (vielä). Avautumisvaiheen lopussa luulin kuolevani. Oksensin kipulääkkeet ulos ja puudutusainekin tuli liian myöhään, eikä enää ehtinyt juuri helpottaa. Jos jotain positiivista pitää keksiä, niin kätilön mukaan seuraavalla kerralla kohdunsuu voi aueta hieman helpommin ja nopeammin, sillä se on jo kerran joutunut aukeamaan.

Toivottavasti seuraavan kerran kun olen vastaavassa tilanteessa, saan synnyttää lapsen, joka viedään osastolta lähtiessä kotiin. Eilen vielä mietin, etten tämän perusteella uskalla enää ikinä synnyttää, mutta tänään kun ajattelen asiaa uudelleen, luulen kyllä kuitenkin uskaltavani. Seuraavassa raskaudessa suurin pelkoni ei tule olemaan synnyttämisestä aiheutuvat kivut, vaan se, että kävisi toisellakin kerralla niin, etten saisi pitää sitä pientä loppuun asti. Pieni paniikki meinaa iskeä jo pelkästä ajatuksesta, että joutuisin toistamiseen käymään tällaisen prosessin lävitse: ensin on pieni epäily, sitten varmistus epäilylle ja sitten melkein kuukausi odotteluaikaa ja sitten sen maailman rakkaimman antaminen pois. Pahinta koko prosessissa oli se kuukausi, jolloin vain odotettiin.

Saisimmepa seuraavan lapsen kohdalla sen 46 rakennuspalikkaa.

Uutta blogissa:

46 kromosomia

46 kromosomia. Rakas tyttäreni, pysy turvassa siellä kohdussa vielä puolisen vuotta, sitten voitais jo tavata! Näinä päivinä olen tuntenu...