maanantai 19. helmikuuta 2018

Aika ja todellisuus

Aika tuntuu kuluvan aivan todella kummallisesti. Toisaalta se rientää niin kovaa vahtia, etten ehdi kuin kulkea sätkynukkena sen matkassa, toisaalta kaikesta on niin kovin vähän aikaa. Samaan aikaan tapahtuu niin kovin paljon ja niin kovin vähän. Asiat tuntuvat oikeastaan aika kummallisilta. Olen pian 25-vuotias ja tuntuu, että sekin on aivan liikaa. Liikaa mihin? Olenko jo myöhässä jostain?

Ehkä se on tämä ikä, joka saa minut ajattelemaan, mitä kaikkea voisi jo olla saavutettuna ja tehtynä (ja samalla tiedän, että olen vielä varsin nuori tekemään sitä kaikkea, mitä maailmassa voi ikinä tehdä). Haluni päästää irti epäsäännöllisestä ja rutiinittomasta opiskelijaelämästä on suurempi kuin ikinä – enkä ikinä olisi voinut edes kuvitella sanovani joskus näin. Yliopistossa parasta on ollut pitkät aamut ja väliin jätetyt luennot, viime tipassa keskellä yötä kasaan punotut esseet ja iltapäivät, jolloin luennon jälkeen on voinut istua kaksi tuntia lounaalla ja jatkaa siitä suoraan päiväkahveille viereisen rakennuksen kahvioon. Parasta on ollut ajelehtia muun opiskelijamassan matkassa luennolta, kurssilta ja vuosikurssilta toiseen: välillä tehden parhaansa ja välillä huomaten, kuinka paljon paremminkin olisi voinut tehdä. Mutta nyt parhaalta tuntuu ajatus työstä, joka tehdään kahdeksasta neljään ja sitten haetaan lapset hoidosta ja käytetään koira pissalla. Parhaalta tuntuu ajatus pankin omistamasta asunnosta, jonka seinät voi tapetoida mieleisiksi. Parhaalta tuntuu ajatus siitä, että herää seitsemältä ja painaa pään tyynyyn kymmeneen mennessä.

Kaikki tuo on jo lähempänä kuin voisi arvatakaan, mutta silti ihan hirmuisen matkan päässä. Meidän ensimmäisen lapsen odotuksen päättymisestä on hieman alle 3 viikkoa. Toisaalta jo kolme viikkoa.

Lasken päiviä eteenpäin ja taaksepäin, koska tuntuu, etten voi tällä hetkellä muuta. Minulle tuo lohtua ajatus tulevaisuudesta ja siitä, että eilinen on kohta toissapäiväinen ja toissapäiväinen kolmen päivän takainen. Juoksen päättömänä kohti jotain, jonka olemassaolosta en vielä tiedä mitään. Juoksen silti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Uutta blogissa:

Kahdeksannen viikon pelot

Raskaana oleminen on ennen kaikkea pelottavaa. Syönkö tarpeeksi monipuolisesti? Onko siellä edes ketään? Onkohan tää märkä tunne mun ...