torstai 15. helmikuuta 2018

Elämä kantaa sittenkin

Suru tuntuu lähipäivien aikana muuttaneen muotoaan. Lohduttomasta, turvattomasta ja rikkoutuneesta olosta on siirrytty hiljaiseen suruun, joka kulkee matkassa ja itkettää välillä, muttei enää satu. Sydän pysyy rinnassa ja keuhkot saavat happea. Surusta on tullut hiljainen kanssakulkija, joka muistuttelee olemassaolostaan toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän.

Olen yrittänyt miettiä myös sitä, kuinka moni asia on hyvin. Vaikka emme saaneet pitää ensimmäistä lasta, todennäköisesti kuitenkin voimme ylipäätään saada lapsia. Minä valmistun pian ja toivon, että työelämällä on paljon annettavaa näin yliopistovuosien jälkeen. Olenkin jo hiljalleen selaillut avoinna olevia työpaikkoja ja tallensin työpaikkavahdin ilmoittamaan alalle vapautuvista työpaikoista. Olen miettinyt enemmän sitä, kuka olen ja mitä haluaisin olla jatkossa. Taas itsestä löytyy aivan uusia puolia, jotka ovat tulleet esiin tämän rankan alkuvuoden aikana. Minä jaksan! Minä kestän! Minulla on toivoa!

En anna surun viedä, mutten myöskään kiellä sen olemassaoloa. Kyllä suru saa elää rinnallani, annan sille luvan tulla, mennä ja ottaa aikansa. Suru ei kuitenkaan ole yhtä kuin minä, enkä minä ole yhtä kuin suru. Suru on tunne, joka on ja elää nyt vahvempana kuin aiemmin ja jolle minä annan asuinsijan mielestäni. Kyllä se sieltä matkaa taas toiseen paikkaan, kun aika on.

Kun aika on -laulu kertoo surusta, olen siitä aivan varma.

Suru ei enää vie niin paljoa tilaa. Se ottaa yhden huoneen, eikä asuta enää koko taloa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Uutta blogissa:

Kahdeksannen viikon pelot

Raskaana oleminen on ennen kaikkea pelottavaa. Syönkö tarpeeksi monipuolisesti? Onko siellä edes ketään? Onkohan tää märkä tunne mun ...