perjantai 2. helmikuuta 2018

G1P0

Kaikki tuntuu niin väärältä ja epäreilulta. Välillä suru puskee läpi enkä saa tungettua sitä sisääni. Itken suihkussa ja kyyneleet valuvat viemäriin jalkovälistä tippuvan veren seassa. Ihmisten lohduttavat sanat tuntuvat vaikeilta. Tiedän, että tämä oli vain huonoa tuuria ja että olisi todellinen tilastollinen ihme, että ainakaan sama asia kävisi toista kertaa. Kyllä minä sen tiedän, muttei se tuo takasin tätä lasta, jota ehdimme odottaa ja rakastaa. Varmasti voinkin tehdä vielä vaikka kymmenen lasta jos haluan, muttei ne kymmenenkään veisi pois tätä menetettyä yhtä. 

Tällä hetkellä varsinkin lapsen menettämisen lisäksi tuntuu menettäneensä paljon muutakin. Merkittävin lienee äitiys ja vanhemmuus. Siitä hetkestä kun katselimme niitä kahta ihmeellistä viivaa tikussa, alkoi sisällä kasvaa hiljalleen ajatus omasta äitiydestä. Millainen äiti, vanhempi ja kasvattaja minä olisin? Mitkä arvot ovat itselleni tärkeitä vanhempana? Yhtäkkiä se kaikki katoaa. Minusta ei tule äitiä. Pahimmalta tuntuu ajatellakaan tulevaa äitienpäivää. Tästä äitienpäivästä ei tule ehkä iloisinta. Äitienpäivä muistuttaa minua siitä, mikä minusta ei tule ainakaan vielä. Salaa olen toki jo miettinyt, että josko uutta elämää voisi kasvaa mahassani toukokuussa... 

Uusi lapsi ei vie pois surua ensimmäisen menettämisestä, mutta uusi lapsi toki veisi pois tuskan lapsettomuudesta ja tyhjästä sylistä. Kun joutuu luopumaan siitä ensimmäisestään, menettää samalla ehkä jotain sellaistakin, mitä ei menettäisi jos lapsi olisi ollut odotettu perheen toiseksi tai kolmanneksi. Suru lapsen menettämisestä on varmasti kuitenkin aina suuri, oli lapsi kuinka mones tahansa. 

En vielä tiedä mitä aika tekee surulle. Kuinka paljon tämä ensimmäinen kulkee matkassa elämässä sitten, kun joskus meillä on (eläviä) lapsia. Tällä hetkellä on vaikea kuvitella, etteikö tämä ensimmäinen raskaus kulkisi mielessä ja matkassa jollain tasolla vähintäänkin hyvin pitkään. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun todella valmistauduin vanhemmuuteen, kannoin sisälläni uutta elämää ja opin sen, mikä valtava huolen, rakkauden ja pelon määrä oman lapsen saamiseen liittyy. Samalla opin myös sen, mitä on luopua siitä pienestä. Toivon, etten enää ikinä joudu kokemaan vastaavaa luopumista. En toivo että kukaan joutuisi, mutta valitettavasti moni joutuu vuosittain. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Uutta blogissa:

Pienet, selvät liikkeet

Viikon kuumottelin, ettei se saatana liiku. Ei liiku, ei tunnu mitään, ei tunnu miltään. Vatsakumpukaan ei juuri tunnu kasvavan. (Mitä jos ...