sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Kehoni jaksaa kyllä kantaa

Vuosien takaa muistan hoitohenkilökunnan kanssa käydyt keskustelut siitä, kuinka syömishäiriö voi vaikuttaa hedelmällisyyteen ja kuinka sitä menoa en välttämättä ikinä saisi lapsia. Yksi kerta istuin (jälleen, kuinkakohan monetta kertaa) lääkäriä vastapäätä kun lääkäri mittaili ensin katseellaan ja sitten erilaisin instrumentein olotilaani. Sillä kerralla taisin saada armoa ja pääsin parantelemaan veriarvoja sairaalan sijasta kotioloihin. "Tiedäthän että sinä olet laiha. Et edes hoikka. Laiha." Kuukautiseni alkoivat sinä kesänä, kun olin täyttänyt kolmetoista – ja samana vuonna sairastuin syömishäiriöön ja siinä se reilu seitsemän vuotta sitten menikin. Kuukautiset tulivat silloin kun halusivat, mutta kovin monesti jättivät myös tulematta. Kun joku puhui hedelmättömyydestä, en voinut vähempää kiinnostua aiheesta. Viimeistään yläasteen loppupuolella olin tullut siihen lopputulokseen, ettei minusta ikinä tule äitiä, sillä kuolisin itse ennen sitä joko masennukseen tai sitten syömättömyyteen.

21-vuotiaana olin herännyt siitä horroksesta. Opiskelin ensimmäistä vuotta yliopistossa ja olin aloittanut opiskeluni vieraalla paikkakunnalla. Edelleenkin söin ja oksensin ja punnitsin ruoat. Jotain kuitenkin tapahtui ja hiljalleen toisena opiskeluvuotena huomasin, etten ollut oksentanut kuukausiin. Toisinaan tuonkin jälkeen sorruin vanhaan pahaan tapaani, mutta yhä harvemmin ja harvemmin. Nyt, pian 25-vuotiaana, voin viimein sanoa, etten enää kohtele kehoani huonosti. Toisinaan se tuntuu liialliselta, mutta jumalauta! Se toimii. Kaikista niistä syömishäiriöaikoina käydyistä keskusteluista, varoitteluista ja huomautuksista huolimatta, olen kantanut sisälläni uutta elämää.

Kuten lääkäri sanoi minulle paria päivää ennen keskeytystä, kromosomipoikkeavuudet ovat virheitä, joita sattuu ja joihin ei pysty omalla toiminnallaan mitenkään vaikuttamaan. Solutasolla tapahtuvat asiat menevät useimmiten hyvin, mutta toisinaan syystä tai toisesta käy kuten meille kävi. Pienellä virheellä voi olla kuitenkin suuret seuraukset. Minun kehoni kantoi tätä lasta, joka päätti ensimmäisestä ehkäisyttä olleesta kierrosta lähteä kasvamaan. Kehoni kasvatti lapsen ja lapselle napanuoran ja istukan. Istukan kautta, minun ravinnostani, kehoni ruokki myös kasvavaa pientä ihmettä. Pienen sydän löi vahvasti viimeisiin päiviin saakka, vaikkakin ilmeisesti siinä jotain määrittämätöntä vikaa olikin. Kohtuni toimi suojana, joka jaksoi kantaa uutta elämää. Hormonit virittivät minua jo valmiiksi kohti äitiyttä ja rintani selvästi valmistautuivat ruokkimaan sitä tärkeintä. Välillä kirosin kipeytyneitä rintojani, jotka eivät tuntuneet mahtuvan mihinkään liiveihin ja kaikki kangas tuntui puristavan liikaa. Minun kehoni tiesi, että rinnoille olisi pian käyttöä.

Kehoni todella toimii ja kaiken jälkeen se tuntuu ihmeelliseltä. Olen kohdellut tätä mieleni asuinsijaa toisinaan harvinaisen julmasti ja se on saanut kannettavakseen arven jos toisenkin. Kaiken tämän jälkeen, en voi muuta kuin kiittää tätä kehoa. Rakas kehoni, hämmästytät minua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Uutta blogissa:

Vaihtoehdot

Kesäkuun jälkeen jännitetään ensimmäistä kertaa ikinä, onko meille tulossa maaliskuun vauvaa. Edellisellä kerralla tyyppi lähti kasvamaan en...