torstai 1. helmikuuta 2018

Maailman kaunein pieni

Kymmenen sormea, kaksi korvaa, riisinjyvän kokoinen nenä. Minun ensimmäinen lapseni, jonka sain nähdä ja hyvästellä. Kuinka kauniiksi ja valmiiksi voi tulla vain reilussa 3.5 kuukaudessa. Sinussa oli kaikki mitä pitääkin, kunhan olisit kasvanut vielä lisää. Vaikka vauvanalku oli pieni (noin kahden vierekkäin asetetun nyrkin pituinen), synnytys oli yllättävän kivuliasta. Olin ajatellut, ettei kipu noin pienen kanssa vielä olisi paha – mutta oli se. Tietysti en ole ikinä synnyttänyt yhtään mitään, enkä voi verrata tätä synnyttämistä täysiaikaisen nelikiloisen synnyttämiseen (vielä). Avautumisvaiheen lopussa luulin kuolevani. Oksensin kipulääkkeet ulos ja puudutusainekin tuli liian myöhään, eikä enää ehtinyt juuri helpottaa. Jos jotain positiivista pitää keksiä, niin kätilön mukaan seuraavalla kerralla kohdunsuu voi aueta hieman helpommin ja nopeammin, sillä se on jo kerran joutunut aukeamaan.

Toivottavasti seuraavan kerran kun olen vastaavassa tilanteessa, saan synnyttää lapsen, joka viedään osastolta lähtiessä kotiin. Eilen vielä mietin, etten tämän perusteella uskalla enää ikinä synnyttää, mutta tänään kun ajattelen asiaa uudelleen, luulen kyllä kuitenkin uskaltavani. Seuraavassa raskaudessa suurin pelkoni ei tule olemaan synnyttämisestä aiheutuvat kivut, vaan se, että kävisi toisellakin kerralla niin, etten saisi pitää sitä pientä loppuun asti. Pieni paniikki meinaa iskeä jo pelkästä ajatuksesta, että joutuisin toistamiseen käymään tällaisen prosessin lävitse: ensin on pieni epäily, sitten varmistus epäilylle ja sitten melkein kuukausi odotteluaikaa ja sitten sen maailman rakkaimman antaminen pois. Pahinta koko prosessissa oli se kuukausi, jolloin vain odotettiin.

Saisimmepa seuraavan lapsen kohdalla sen 46 rakennuspalikkaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Uutta blogissa:

Kahdeksannen viikon pelot

Raskaana oleminen on ennen kaikkea pelottavaa. Syönkö tarpeeksi monipuolisesti? Onko siellä edes ketään? Onkohan tää märkä tunne mun ...