maanantai 26. helmikuuta 2018

Onko suru kunniavieras?

Sureminen on ottanut jälleen uusia muotoja. Surusta on tullut haikeus, joka kulkee matkassa hiljaisena ja huomaamattomana suurimman osan päivästä ja sattuu terävinä vihlaisuina silloin, kun surun syy palaa mieleen syystä tai toisesta. Huomaan eläväni toisinaan edelleen osin ajassa, kun olin raskaana. Mietin, miltä mahani näyttäisi juuri nyt. Tuntisinko jo potkuja? Jos tuntisin, millaisia ja missä kohtaa? Olisinko jo ostamassa bodyja ja pinnasänkyä? Jossitteluelämä kulkee matkassa.

Mutta suurimman osan päivästä on tasaista. Niin kauan kun minun ei tarvitse puhua menneestä, saan jo pidettyä itseni kasassa. En enää itke siitä, kun joku puhuu raskaudesta tai synnytyksestä. En enää itke, kun lehdessä on kuvituskuvana vauva. Itken enää silloin, kun yritän puhua itse.

Surusta on syntynyt myös toivoa. Ehkä jo nyt mahassani voi kasvaa uutta elämää? Todennäköisesti ei, enkä halua elätellä vielä toiveita kun ensimmäisiä kuukautisiakaan ei ole tullut, mutta ehkä. Se pieni ehkä tuo toivoa. Jos se ehkä näyttäytyy joidenkin viikkojen päästä einä, se ehkä taitaa kasvaa vain suuremmaksi maaliskuussa tai huhtikuussa. Joskus siitä ehkästä tulee kyllä, koska siitä on tullut aiemminkin (ja haluan uskoa niin). Joku kaunis kuukausi minä kannan taas sisälläni uutta elämää.

Jos uskoisin jumalaan, pyytäisin nyt suurempia voimia avuksi. Harmi kun en usko. Pitää uskoa ainoastaan itseeni ja siihen, että minun kehoni pystyy tähän kyllä uudelleenkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Uutta blogissa:

Pienet, selvät liikkeet

Viikon kuumottelin, ettei se saatana liiku. Ei liiku, ei tunnu mitään, ei tunnu miltään. Vatsakumpukaan ei juuri tunnu kasvavan. (Mitä jos ...