torstai 1. helmikuuta 2018

Surun keskellä

Herään loppumattomaan tarpeeseen käydä mielessäni läpi tapahtumia, jotka päättyivät eiliseen. Mieleen palaa muistikuvia koko tältä matkalta syksystä alkutalveen. Teräviä muistikuvia, jotka pyrkivät tietoisuuteen. Terävin muisto muuten sumuisesta eilisestä päivästä on saapuminen sairaalalle. Istuin odottamaan henkilökuntaa, sillä jonkun piti hakea minut aulasta. Tulisin olemaan synnyttäjien kanssa samalla osastolla, mutta huoneeni olisi toisessa päässä osastoa. Istuessani siinä aulassa yritin miettiä kaikkea sellaista, mikä pitäisi mielen mahdollisimman tyynenä. Sitten kuulen sen, mitä kaikista vähiten halusin kuulla. Pieni vauva itkee huoneessa, jonka ovi on auki. Sillä sekunnilla tunnen kuinka voisin romahtaa. Vauva itkee ja minä itken. Minun vauvani ei ikinä itke. En ikinä kuule tämän pienen itkua. Joku tulee ja kysyy mihin olin tulossa. "Keskeytykseen", saan vastattua itkuni seasta. Hoitaja nyökkää hiljaa ja katoaa kansliaan. Toinen hoitaja tulee hakemaan minut huoneeseen.

Toinen mielikuva liittyy hetkeen kun soitan äidilleni ja kerron raskaudesta. Puhumme niitä näitä ja kysyn kuulumisia. Jossain vaiheessa tulee puhetta uusien siistimpien työvaatteiden ostamisesta, sillä olin aloittamassa uudessa työpaikassa jonkin ajan kuluttua. Siinä yhteydessä mainitsen, että ehkä on ostettava sellaisia työvaatteita, johon mahtuu sitten vähän isompikin maha. "Äiti, minustakin tulee äiti." Tuo lause on pyörinyt mielessäni jälleen. Mielikuva saa vain jatkoksi lauseen: "mutta äiti, minusta ei tulekaan äitiä" (eikä sinusta ainakaan vielä isoäitiä). Tiesin, että oma äitinikin odotti innolla pientä syntyväksi. Olisihan tämä ollut hänen ensimmäinen lapsenlapsensa.

Kolmas mielikuva liittyy siihen, kun saimme ensimmäisen epäilymme siitä, että meistäkin olisi tulossa vanhempia. Olin juuri tullut uimahallista ja ihmettelin, miksi kuukuppiini ei ollut tullut yhtään verta, vaikka kuukautiset olivat kolmatta päivää käynnissä. Tunnen hyvin kehoni toiminnan ja tiesin, että jokin tässä nyt olisi. Kävin varmuuden vuoksi hakemassa testin kaupasta ja menin kotiin. Tein yksin testin, johon ilmestyi hyvin haalea pieni viiva. Niin haalea, että sen juuri ja juuri pystyi erottamaan silmin. Kun mies tuli vihdoin kotiin, siinä me istuimme lattialla ja tuijotimme tuota pientä viivaa. Olimme aivan hiljaa ja vain tuijotimme. Välillä myös hieman toisiamme. Parin päivän päästä teimme uuden testin, jossa näkyi jo selvä viiva, josta ei enää voinut erehtyä. Meistä tulisi vanhempia.

Mielikuvat pyörivät filminauhana silmissäni. Tapahtumat, jotka muistan terävinä ja kirkkaina. Minulla on hirveä tarve kirjoittaa, sillä puhuminen tuntuu vielä vaikealta. Sanat eivät tule ulos ja jos tulevat, en pysty puhumaan itkemättä. Eilisen päivän kuvailu on vielä helppoa, mutta minkään sanominen, mikä liittyy tunteisiin ja ajatuksiini, ei tule ilman kyyneleitä.

Kohtuni on tyhjä ja lapsen poissaolosta muistuttaa verinen side housuissani. Eilinen oli fyysisesti raskas, mutta henkisesti yllättävän helppo. Tämä ilta on ollut vaikeampi kuin olisi voinut arvata. Hiljalleen alan ymmärtää, että lapseni on poissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Uutta blogissa:

Pienet, selvät liikkeet

Viikon kuumottelin, ettei se saatana liiku. Ei liiku, ei tunnu mitään, ei tunnu miltään. Vatsakumpukaan ei juuri tunnu kasvavan. (Mitä jos ...