tiistai 6. maaliskuuta 2018

Kuukautiset, missä työ ootte

Se syksyinen ilta, kun tuijottelin yhtä vahvaa ja yhtä heikkoa viivaa tikussa, oli lupaus jollekin. Siitä lähti kasvamaan jo ajatus tulevasta. Siinä ajatuksessa näin itseni jo ison mahan kanssa. Ja sitten synnytyslaitoksella pienen itkevän ihmisenalun kanssa. Minä näin jo meidän kahden hengen perheen yhtä henkilöä suurempana.

Kyllähän minä olen jo vuosia odottanut, että joskus saisin pienen pienen vauvan. Syksyisiin viivoihin saakka vauvakuume eleli kuitenkin vain pienenä pilkahduksina arjessa ja yksittäisinä ajatuksina, jotka nopeasti vaihtuivat toisiin. Vauvakuume oli vasta hieman kohonnutta lämpöä, jonka en antanut viedä päivistäni juurikaan aikaa.

Nuo kaksi viivaa muuttivat kaiken. Kaiken. Yhtäkkiä (pienen pelon, epävarmuuden ja säikähdyksen jälkeen) aloin jo kasvattaa ajatusta siitä pienestä. Kun sittemmin tammikuun viimeinen päivä en enää ollutkaan raskaana, olen ollut jossain pysähtyneisyyden tilassa. Olen laskenut päiviä kuukautisten alkamiseen, jotta saisin vahvistuksen sille, että hormonitoiminta olisi palautunut ennalleen. Jotta uskaltaisin taas toivoa, että uusi ihmisenalku voisi saada alkunsa. Ajallisesti kuukautiset voisi alkaa päivänä minä hyvänsä, mutta juuri siksi päivät tuntuvat nyt aivan helvetin pitkiltä. Odottelen merkkejä hormonitoiminnan palautumisesta, kuuntelen kehoani ja ylitulkitsen pienintäkin nipistystä mahanpohjassa. Joko nyt? Tai nyt?

Yritän miettiä, miten ihmeessä saisin nyt ajatukset muualle ja arjen sujumaan. Jatkuva odottaminen ja oman kehon tarkkailu tuntuu raskaalta ja puuduttavalta. Niin kauan kun ensimmäiset kuukautiset eivät ole tulleet, elän vieläkin elämääni suhteessa tammikuun lopun keskeytykseen. Haluaisin vain vahvistuksen sille, että kehoni on täysin palautunut ja valmis uuteen raskauteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Uutta blogissa:

Pienet, selvät liikkeet

Viikon kuumottelin, ettei se saatana liiku. Ei liiku, ei tunnu mitään, ei tunnu miltään. Vatsakumpukaan ei juuri tunnu kasvavan. (Mitä jos ...