lauantai 30. kesäkuuta 2018

Jännän äärellä

3+5
Hennon vaaleanpunainen viiva.


Minulla ei ole ollut mitään sanottavaa. Elämä on mennyt eteenpäin sellaista vauhtia, että olen yrittänyt pitää kiinni toisella kädellä hatusta ja toisella käsilaukusta. Valmistuin, sain töitä, etäsuhde päättyi ja alkoi uudelleen, muuttoasioita, uusia kaupunkeja, uudet työkuviot aivan erilaisessa työympäristössä ja nyt sitten tämä tämänpäiväinen haalea viivanalku.

Ensimmäisen raskauden jäljiltä tästä toisestakaan ei voinut erehtyä. Tiesin sillä nimenomaisella hetkellä kun tyyppi päätti lähteä tarkertumaan limakalvooni, että nyt muuten on vauva yrittämässä salamatkustusta! Kovin salaiseksi matka ei vaan jäänyt. Viikkoa ennen oletettuja kuukautisia alkanut hento vuoto ilman kuukautiskipuja paljasti sen, että kiinnittymistähän tässä nyt yrittää tapahtua. Edellinen raskaus lähti ensimmäisestä ehkäisyttä olleesta kuukaudesta, ja tämä toinen raskaus lähti ensimmäisestä kuukaudesta kun etäsuhdetta ei enää ollut (muina kuukausina todennäköisesti ajoitukset eivät ole osuneet kohdalle). Jospa tällä kertaa meitä kohtaisi suurempi onni, ja saisimme pitää pienen!

Tietenkin on liian aikaista. Ensimmäinenkin kerta meni miten meni – vaikka todennäköisyydet olivat puolellamme, se vähempi todennäköinen sattui silti kohdalle. Ensimmäisen raskauden siivittämänä olen perehtynyt ehkä liiaksikin siihen, mikä kaikki raskaudessa oikeastaan voi mennä pieleen. Ja se lista tuntuu loputtomalta. Miten terveitä lapsia on mahdollista edes syntyä?

Tässä sitä nyt ollaan,
taas kulkemassa lähtöruudun kautta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Uutta blogissa:

46 kromosomia

46 kromosomia. Rakas tyttäreni, pysy turvassa siellä kohdussa vielä puolisen vuotta, sitten voitais jo tavata! Näinä päivinä olen tuntenu...